Pahoittelut kolmen kuukauden hiljaisuudesta. Se ei ollut tarkoitus, mutta tajusin tarvitsevani kunnolla aikaa vain itselleni.
Tänään tulee kaksi vuotta äidin kuolemasta. Sillon toissasyksynä kuvittelin, että kunhan selviän ensimmäisestä vuodesta, muuttuu kaikki helpommaksi. Alkuvuodesta yritin uskotella itselleni, että kyllä tää tästä. Paskat, toinen vuosi oli jopa vaikeampi kuin ensimmäinen. Se ensimmäinen meni ihan ohi ja nyt kaikesta tuli niin todellista. Luin juuri mitä kirjoitin vuosi sitten ja voisin sanoa kaikki samat asiat uudestaan. Joo, olisin ehkä voinut hakea tässä välissä jonkun masennusdiagnoosin lääkäristä, mutta ei se olisi muuttanut mitään ja saman ajatustyön olisin joutunut joka tapauksessa käymään läpi. Miten erilaiset nämä kaksi vuotta olisikaan ollut, jos äiti olisi elossa. Jospa sitä mieli alkaisi hyväksyä, että näin kävi, tätä ei voi muuttaa ja eteenpäin on mentävä.
Halusin siis vain sanoa, että olen täällä ja olen hengissä. Tulen pikkuhiljaa takaisin, älkää hylätkö!
(Kävin myös lukemassa kaikki ne mielettömän ihanat kommentit, mitä jätitte niihin kahteen postaukseen toissavuodelta. KIITOS <3)
Seuraa blogia: bloglovin’ / facebook / instagram / snapchat / blogit.
4 Comments
Mun isosiskon kuolemasta on nyt 1,5v. Tuntuu, että nyt toisen vuoden aikana sitä on asiaa ruennu oikeasti tajuamaan. Ettei häntä todella enää oo. Välillä tuntee onnea siitä, että hän oli mun elämässä ja että oon saanu tuntea hänet. Sitten taas suru syö ja oon vihanen ja katkera hänen kuolemasta. Melkonen vuoristorata. Luotan kuitenkin siihen, että aika auttaa tässäki.
Just tämä! Ihan superisti tsemppiä sulle <3
♡
Ei hylätä, odotetaan kyllä! Välillä elämässä tarvitsee enemmän aikaa itselleen ja itsestään huolehtimiselle, varsinkin suuren surun kohdattuaan. Voimia <3