Viime viikkoina on ollut taas mieli maassa ja tunteet pinnassa. Blogissa se on näkynyt lähinnä hiljaisuutena.
Eilen tuli vuosi täyteen siitä, kun viimeisen kerran näin äidin ja juttelin hänen kanssaan. Tänään tulee vuosi siitä, kun äiti kuoli. Puoli seitsemän aikaan vaihdettiin viimeiset viestit. Kello 22:05 sain puhelun, jonka ajatteleminen tuo vieläkin kroppaan kaiken sen hetken ahdistuksen, pahoinvoinnin ja hädän samanlaisena.
Tuntuu, että tämä vuosi on mennyt yhdessä hujauksessa ja samalla kestänyt ikuisuuden. Tuntuu, että olen vanhentunut kymmenen vuotta ja samalla taantunut takaisin lapseksi. Sosiaaliset suhteet on kärsineet pahasti, enkä taida muistaa viimeisen puolentoista vuoden tapahtumista kauhean paljoa. Sorry kaverit, te olette tosi tärkeitä, mutta mä en ole jaksanut keskittyä tai olla sosiaalinen.
Edelleen kaksi kolmannesta kokonaisenergiasta menee siihen, että käyn töissä – vaikka en olekaan fyysisesti niin lopussa kuin viime syksynä. Loppuenergioilla pitäisi ylläpitää blogia, urheilla, tavata kavereita ja hoitaa parisuhdetta. Voitte uskoa, että kaikki on kärsinyt. Tarkoitus ei ole valittaa, koska viihdyn työssäni ja olen päässyt eteenpäin, mutta olisi silti kiva saada puhtia myös muuhun. Toivottavasti sekin päivä koittaa pian. Mulla olisi niin paljon jaettavaa teille ja kova palo päästä liikkumaan kunnolla. Kaverit on saaneet skidejä, joiden elämässä haluaisin olla mukana, mutta joita olen hädintuskin nähnyt. Kaikkeen ei vaan ole pystynyt venymään, mutta ehkä ihan hyvä, että sen osaa kuitenkin tiedostaa itse.
Uskalsin eilen ensimmäistä kertaa lukea niitä viestejä, mitä äidin kanssa vaihdettiin viimeisinä päivinä (joiden ei siis tiedetty olevan viimeisiä). Tosi arkisia juttuja, mutta silti niin vaikeita lukea. Viimeisellä tapaamisella hain äidille sairaalan kanttiinista jätskin. Olisin tuonut keskustasta lempiherkkua eli Fazerin perunaleivoksen, mutta äiti ei halunnut – ”ettei niihin mene maku, kun on huono olo”. Niin tyypillistä <3
Seuraa blogia: bloglovin’ / facebook / instagram / snapchat / blogit.
5 Comments
<3
<3
Halaisin tosi tosi lujaa jos olisit tässä.
♡
Paljon voimia ja jaksamisia sulle<3 Menetin itse oman äitini kolme vuotta sitten ja ikävä on edelleen kova. Vuosipäivät on vaikeita ja oon itsestäni huomannut, että esimerkiksi joulun alla oon todella vihainen, kireä ja ärtynyt koko ajan. Lopulta se purkautuu sitten suruna ja itkuna, kun mikään ei ole enää niin kuin ennen. Sama pätee mm. äidin kuolinpäivän ja äitienpäivän kanssa. Pikkuhiljaa sunkin olosi varmasti helpottuu, vaikka se aikaa tuleekin viemään eikä ikävä ja suru poistu täysin todennäköisesti ikinä.